perjantai 30. tammikuuta 2015

Älä herätä mua unesta


En ole aamuihminen. Pahinta on, jos aamulla aikaisin heti heräämisen jälkeen täytyy olla sosiaalinen. Opiskeluaikoina yksi kaveri kerran totesikin, että aamun ekoilla tunneilla viereeni voi hyvin tulla istumaan, mutta on turha yrittää aloittaa mitään kovin ihmeellistä keskustelua ennen kuin itse avaan suuni.

Maailma pyörii aamuihmisten rytmissä. Tähän pohdintaan olen törmännyt kolumneissa ja lehtiartikkeleissa, ja useamman kerran on todettu että aamu-unisuus on synnynnäinen ominaisuus ja sen muuttaminen on vaikeaa, ellei mahdotonta. Lohdullista, en olekaan huonompi tai laiskempi kuin toiset ihmiset. Mutta maailman rytmi suosii silti aikaisia lintuja.

Itse olen siitä onnellisessa asemassa, että työni ei ole sidottu virka-aikaan. Nuorisotyössä työ luonnollisesti painottuu iltoihin, ja harvassa ovat ne aamut, että kotoa pitäisi irrota ennen yhdeksää yhtään mihinkään ja varsinkaan niin, että ensitöikseen pitäisi olla edustava. Mutta kun kohdalle osuu se viikko, että aamuisin on oltava parhaimmillaan, kotona käytössä on koko arsenaali heräämisen avustajia: keittiön radiosta kuuluu YleX Aamun höpinät, sängyn vieressä herätysvalo loimottaa kirkkaimmillaan ja puhelimen herätyskello soittaa suosikkimusiikkia. Leirielämässä olen ottanut tavaksi herätä sen verran aiemmin kuin muut, että ehdin olla itsekseni ja herätä rauhassa ennen kuin aamiaispöydässä kohtaan 30-200 muuta leirieläjää.

Mutta niinä viikkoina kun aamuisin on oltava liikkeellä ja sosiaalinen aikaisin, on lähes poikkeuksetta niin, että vaikka iltaisin yrittäisinkin päästä nukkumaan vähän tavallista aiemmin, vapaapäivän koittaessa on turha kuvitella selviävänsä normaalin mittaisilla yöunilla. Lähes aina edessä on 10-12 tuntia unta. Silti viikon jaksaa kyllä, kaksi viikkoa peräkkäin on jo vähän turhan raskasta. 

Ne lehtijutut, joissa olen tähän aiheseen törmännyt, ovat nämä:


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti