lauantai 13. joulukuuta 2014

Rimakauhua ja rakkautta

Tänä syksynä se tapahtui. Löysin takaisin vanhan rakkauden pariin. Useamman vuoden toivomisen ja etsinnän jälkeen löytyi mahdollisuus laittaa luistimet jalkaan ja palata jäälle.

Lauantaiaamuisin uhmaan aamukiukkua ja herään ennen seitsemää ollakseni kahdeksalta luistimet jalassa jäähallin jäällä. Ja kun motivaatio on riittävän korkealla, ei aikainen aamu oikeastaan haittaa yhtään.

Ensimmäisellä harjoituskerralla rätkähdin mahalleni jäähän niin että ilmat pölähti keuhkoista pihalle, enkä voinut muuta kuin nauraa, koska niin riemullista oli jälleen kohdata jäähallin hyvän jään kanssa. No oikeasti, ei niitä lähikosketuksia kovan jään kanssa ole kyllä ollut ikävä, mutta sekin kuuluu välillä lajiin. Ja komeita mustelmia on tänä syksynä kertynytkin ihan kiitettävästi.

Olen huomannut, että perusluistelutaidon lisäksi vähän vaikeampiakin juttuja on lapsuuden jäällä vietettyjen tuntien jäljiltä kyllä jossakin selkäytimessä olemassa, mutta niiden esiin etsiminen vaatii vaivaa. Ja uskallusta. Enhän toki ole enää se 12-vuotias tyttönen, joka hyppäsi akselin tuosta vaan ja pyöritti piruetteja toinen toisensa perään ilman merkkiäkään siitä, että pää oli piruetin jälkeen ihan pyörällä. Parasta tässä onkin itsensä haastaminen ja omien rajojen koettelu. On selvästi jälleen paljon opittavaa ja pelottaa välillä ihan hulluna. Jaa mitenkäs tässä terän päällä nyt pitikään se painopiste olla? Ja miten muka uskallan tuosta vaan hypätä kokonaisen kierroksen? Sehän vaatii vauhtia ja piikkien käyttöä ja ja ja... Ja kuinka palkitsevaa se sitten onkaan, kun useamman treenikerran ja usean epäonnistuneen yrityksen jälkeen kaksoiskolmonen kääntyy vihdoin täydellisesti yhden jalan varassa ja salchowin ponnistusjälki jäässä on kuin suoraan oppikirjasta. Vaikka vauhti ei ole kovin kova eikä hypyt kovin lennokkaita, niin tuntuu mukavalta huomata, että minun kroppani pystyy tähänkin vielä. 

Ja ennen kaikkea parasta on se, että poissa ovat lapsuuden suorituspaineet ja valmentajan painostus parempiin suorituksiin. Nyt olennaista on hauskan pitäminen, liikkumisen riemu ja toisten kannustaminen. Harjoitusmusiikin kanssa jäällä kilpaa raikaa nauru.

2 kommenttia:

  1. Hei Ouska! Mun pitää nyt kommentoida sulle tätäkin tekstiä, että oot ihanasti sanoittanut asioita :) Mulla on noita samanlaisia ajatuksia ollut viitisen vuotta sitten ja sen jälkeenkin ratsastuksen parissa. Se on ihanaa, kun löytää lapsuuden rakkaan harrastuksen ja uskaltaa kokeilla. Ihana Elämä, ja ihanaa kun on rohkea, vaikka välillä jännittääkin. :)

    VastaaPoista