keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Laita rima niin korkealle kuin telineessä riittää korkeutta

Saan tänä syksynä tehdä pienen siivun näyttelemistä työkseni. Tänään harjoituksissa (jotka olivat kaikkiaan vasta toiset) ajatuksissa alkoi raksuttaa vaikka mitä. Osaan jo aika lailla roolieni repliikit, tiedän kyllä mitä sanoa missäkin kohtaa. Mutta se kaiken sanominen olikin yllättävän pelottavaa. Minä, joka monessa tilanteessa elämässäni olen ollut esillä, näyttänyt taitoni, sanonut sanottavani ja ottanut tilani, huomasin, että vaikka tilanteessa on paljon tuttua, on siinä jotain ihan uutta ja oman paikan ottaminen olikin aika hapuilua.

Heräsi sellaiset hajanaiset ajatukset, että
jos en keskity, olen ihan pihalla
jos olen ihan pihalla, siitä kärsii muutkin kuin minä
tässä mokaaminen ahdistaa enemmän kuin mokaaminen yleensä
ja ei, ei siitä mokaamisesta huomauta miulle (toistaiseksi) kukaan muu kuin mie ite
ymmärrän, miksi jotkut rakastavat teatterin tekemistä. Se on todella intensiivistä!

Olen työssäni ylipäänsä aikalailla perfektionisti, etten halua tehdä asioita puolittain tai vähän sinne päin, vaikka joskus on hyvä mennä sieltä missä aita on juuri ja juuri irti maasta. Mutta tässä totesin olevani todella perfektionisti. Koska moni asia näyttelijän maailmassa on uutta ja jännittävää, haluan tehdä työni kunnolla. Haluan saada tästä kaiken irti ja sen kaiken saan irti vain sillä, että vaadin itseltäni parasta. Rakastan sitä tunnetta, kun joku asia imaisee hetkeksi mennessään ja siinä on sen hetken kiinni ihan joka solullaan. Tuo näytelmä teki miulle tänään just niin. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti